Hävyttömän aktiviteettimäärän keskellä blogissa vähintään
yhtä hävytön lähes kuukauden mittainen hiljaisuus, MUTTA käänteisesti
ajateltuna sehän tarkoittaa kärsivällisille sieluille lisää hyvää
tulevaisuudessa! Tässä kuitenkin turhan pitkään pimennossa ollut ensimmäinen
päivitys elämästä
Saavuimme Koreaan helmikuun viimeisellä viikolla.
Ensimmäinen stoppi oli luonnollisesti lentokenttä, jossa päädyimmekin
viettämään aamun ensimmäiset pari tuntia kurssivalintoja tehden. Emme siis
tietenkään laiskuuttamme asiaa aikaisemmin hoitamatta jättäneet, vaan syy oli
puhtaasti Indonesian rajut luonnonmullistukset ja yleisesti ala-arvoinen
1G-verkko. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikä tahansa Helsinki-Vantaa, vaan
viimeiset kymmenen vuotta perättäin maailman parhaaksi lentokentäksi valittu
monitoimilaitos. Ensinnäkin koko saari, jolla kenttä sijaitsee, rakennettiin
tyhjästä sitä varten. Nykyään lentokenttä sisältää mm. golfkentän, kylpylän,
elokuvateatterin, luisteluradan, kasinon ja Korean kulttuurimuseon. Ei
hassumpaa. Kurssivalinnat saatiin tehtyä, vaikka pettymykseksemme
suunnitelmissa korkealla ollut golfkurssi jouduttiin unohtamaan sen ollessa
ainoastaan paikallisten oppilaiden swingietäisyydellä.
Oppilaitoksen antamien ohjeiden mukaisesti hyppäsimme
seuraavaksi taksin kyytiin ja pyysimme kuskia soittamaan kaverille nimeltä ”Nick”
(kaikilla vaihtareiden kanssa tekemisissä olevilla korealaisilla on myös ns.
englanninkielinen nimi), joka kertoi kuskille minne mennä. Tämä sujui
yllättävän vaivattomasti, sillä taksikuski ymmärsi ja puhui englantia, josta
tein turhan suoran päätelmän, että kaikki täällä osaisivat hyvin englantia… Matka
alkoi lupaavasti ajaessamme viitisen vuotta vanhaa ja yli 20km pitkää modernia
siltaa pitkin kohti Inha Universityä. Melko pian sillan jälkeen näky alkoi
kuitenkin muistuttaa huolestuttavan paljon Varissuota (no offense) ja muita
Suomen kyseenalaisia lähiöitä. En siis puhu etnisestä taustasta, vaan
infrastruktuurista. Länsimaalaisia tai oikeastaan ketä tahansa kantaväestöstä
poikkeavaa on täällä melko turha odottaa näkevänsä. Tietyissä Soulin
kaupunginosissa näky on tavanomaisempi, mutta Incheonissa, joka on kuitenkin
itsessään kolmen miljoonan ihmisen kaupunki, kesti puolitoista kuukautta nähdä ensimmäisen
koulun ulkopuolinen länkkäri. Tämä tekeekin paikallisten silmissä minusta
liikkuvan turistikohteen. Mutta tosiaan. Odotin korkeuksiin kohoavia
lasipalatseja, valotauluja, neonvalojen ikuista välkettä ja modernin
teknologian pyhättöä. Päädyin keskelle pimeyttä ja kylmyyttä(!), jossa ainoa
näyte ylipäänsä teknologiasta oli jokaisen ohikulkijan vakiovaruste:
Samsung-älypuhelin.
 |
| Vessan lamppu, korean style... |
Meno ei paremmaksi muuttunut saadessamme ensivilaukset kopeista,
joiden oli tarkoitus toimia
koteinamme seuraavat neljä kuukautta. Astuit sisään
ja olit jo nähnyt koko kämpän, eikä mihinkään suuntaan voinut kahta askelta
pidempään kävellä. Netti ei toiminut kunnolla, lattialämmitys tuli ottaa pois
päältä aina ulos lähtiessä välttääkseen ylimääräisen maksun, sängyn vieressä
sijaitseva ikkuna puhalsi kylmää merituulta niskaan hurrikaanin lailla ja kuuma
vesi oli kortilla. Käytävän toisella puolella olevaa huoneistoa ”remontoitiin”
iskemällä seinän hometäplien päälle uutta tapettikerrosta. |
| Avaimet korvattu koodeilla! |
Luojan kiitos olimme ostaneet lentokentältä kolme reilun
kokoista Amarulaa, joista ensimmäisen oli aika tyhjentyä. Saimme muutaman
tunnin aikaikkunan ennen kuin Nick tulisi takaisin. Hetkeäkään tuhlaamatta
ryhdyimme googlettamaan vaihtoehtoista asumismuotoa, pullon kiertäessä
iloisesti ringissä. Oikeastaan pullo siinä oli iloinen, mutta miehet ringissä
peloissaan, kylmissään ja täynnä epäuskoa. Järkytys aaltoili epätoivosta
hetkellisten naurunpurskahduksien kautta pysäyttävään hiljaisuuteen. Epätoivo
saavutti lakipisteensä, kun kävi ilmi, että oman asunnon vuokraaminen on lähes
mahdotonta tuhansien, ellei jopa kymmenien tuhansien eurojen suuruisten
paikallisten takuuvuokrien vuoksi. Vetäisin hihasta viimeisen ässäni ja otin
yhteyttä paikalliseen tuttuun, jonka äidin tiesin vuokraavan asuntoja Soulin
alueella. Hän yritti vakuutella, että meille tarjotut kämpät ovat ”korean style”,
eikä turhautuneisuutemme olisi oikeutettua. Lisäksi hänen kauttaan oli tarjolla
vain yksi vapaa asunto, joka sijaitsi kohtuullisen matkan päässä koululta. Vakuuttelut
eivät minuun tepsineet, vaan tartuin välittömästi tilaisuuteen ja lähdin katsastamaan
asuntoa, johon myös lopulta päädyin majoittumaan. Toverit jäivät rannalle,
mutta hyvänä ystävänä lupauduin kuitenkin toimimaan isäntänä aloitteluille ja
muille kekkereille, jotta saadaan tarpeen vaatiessa mahdutettua kaikki kaverit
samojen seinien sisään. Seinien, jotka pitävät sisällään kunnon
jääkaappi-pakastimen, kylpyammeen, parvekkeen ja yleisesti… tilaa liikkua. Kun
sain vielä hinnankin painettua samaan kategoriaan (n. 425€/kk) koulun tarjoaman
kämpän kanssa, oli asuntoasiat vihdoin kunnossa.
 |
| Muumeja Koreassa? |
Korea jätti ensimmäisen päivän jälkeen monen monta kysymystä
ilman vastausta. Onko niitä valotauluja? Korkeita rakennuksia? Hmm. Muumeja
ainakin on! Siitä seuraavassa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti