Oluet reppuun ja vuorta valloittamaan

Ensinnäkin alkuun pitää todeta, että en ole ikinä nauttinut korkeista paikoista. Voisi jopa sanoa, että minulla on korkeanpaikankammo. Uimahalleissa ”kympistä” hyppääminen ei ole koskaan tullut kuuloonkaan, koska en pystyisi sinne edes kiipeämään. Parvekkeiden kaiteista pysyn kaukana, jos kerroksia on vähänkin enemmän välissä.

Ryhmäpaine ja vietti uuden kokeilemiseen vievät kuitenkin helposti mennessään, ja niin kävi tälläkin kertaa. Pari suomalaista tuttua oli päättänyt kiivetä Bukhansan National Parkin yhdelle korkeimmista huipuista, joka sijaitsi noin 800 metriä meren pinnan yläpuolella. Nousua oli muutama kilometri. Me loput sitten päätimme lähteä tälle koko päivän reissulle Seoulin reuna-alueelle mukaan, vaikka varustus näytti enemmänkin siltä, että tiedossa olisi päivä rannalla. Kuluneet Converset jalassa, shortsit ja Super Mario – t-paita päällä tuli lähdettyä liikenteeseen. Kuvittelin, että reitti olisi varustettu koko matkalta portailla ja selkeällä reitillä, mutta kuinka väärässä olinkaan.

Vielä hieman ennen rinteelle nousua kävimme pienessä kaupassa ostamassa evästä matkaan. Reppu täyttyi yhdestä vesipullosta, oluesta

ja valmisburgerista. Matkakumppanilla oli repussaan myös Bosen matkakaiutin, jotta saatoimme kuunnella Kygoa tällä ”leppoisalla” retkellämme. Päiväksi valikoitui vielä sopivasti yksi ensimmäisistä kunnon helleaalloista, joten paketti oli sitä myöten selvä.

Heti aluksi patikoimme muutaman sata metriä väärään suuntaan… Tuonakin aikana reidet jo hapottuivat. Maisemat näyttivät kuitenkin jo tässä vaiheessa yllättävän hyviltä, joten minun puolestani olisi jo voinut alkaa pystyttämään leiriä. Totuus tämän vuoren valtaamisesta alkoi valjeta ensi minuuttien aikana. Selkeä kulkureitti tuli päätökseensä ja edessä oli kivisen metsän ja kallioiden välissä puikkelehtimista ties kuinka pitkään.

Parin tunnin jälkeen saavutimme yhden huipun, joka oli matkanjohtajien mielestä liian matala ja parempaan olisi pystyttävä. Hetken neuvotteluiden jälkeen päätimme edetä kohti horisontissa näkyvää vuoren piikkiä. Epätoivo alkoi vallata mieltä ja kehoa. Seuraavalla pysähdyksellä komeissa näköaloissa tulikin jo avattua vanha kunnon Budweiser, burgeri oli kuitenkin saatu pilattua täysin älyttömällä määrällä sipulia, joten osa siitä päätyi metsän eläinten ruokapöytään.

Vastaan tuleva väki alkoi vähentyä mitä korkeammalle edettiin. Lopulta näimme enää ainoastaan kaksi henkilöä, joilla molemmilla oli turvavaljaat, kypärät ja kaikki muut viimeisen päälle viedyt vermeet. Toinen heistä myös kehotti meitä laittamaan paidat takaisin päälle ja ilmeisesti yritti korean kielellä varoitella edessä olevista haasteista. Hölmistynein katsein päätimme jatkaa vaellusta. Seuraavaksi törmäsimme kylttiin, jonka sanoma ei vielä siinä vaiheessa hallussa olleella kielitaidolla oikein avautunut, mutta hieman pahaenteiseltä sen sisältämä taulukko näytti. Myöhemmin kävi ilmi, että ylemmän rivin luvut tarkoittivat alueella kuolleiden määrää vuositasolla ja alempi rivi vakavasti loukkaantuneita. Tätä ymmärtämättä painoimme eteenpäin. Lopulta reitti osoittautui niin haastavaksi, että hengissä selviytyäkseen tuli edetä nelinkontin rintakehä kallionseinämään painautuen. Yhtä raajaa kerrallaan siirtämällä ja aina uuden tukipisteen etsimällä vältti putoamisen varmaan kuolemaan. Alaspäin ei viitsinyt katsetta kääntää.

Kaiken tämän jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin havittelemallemme vuoren huipulle ja olihan se näky sen arvoista. Jalat tutisivat ja päässä heitti, mutta saavutus tuntui erittäin makoisalta. Tuulenvire kasvoilla sitä mietti, että ehkä tämä kokemus vei mennessään pelon korkeita paikkoja kohtaan.