Korealainen potkupallokulttuuri ja elämäni kallein paita

Incheon Football Stadium

Pitihän sitä nyt vanhana viheriöiden suurena lupauksena käydä katsastamassa minkälaiselta kuningaslaji näyttää Korean maalla. Kaksi matsia kävin katsomassa, molemmat oman kotikyläni Incheonin kotiotteluita. Heiltä löytyykin koko Korean ainut ainoastaan jalkapallolle rakennettu stadion, joka oli rakennettu 2000-luvulla. Puitteet olivat komeat ja tunnelmaa toi lähellä katsomoa oleva kenttä. Valtaosa muista maan stadioneista pitää sisällään myös yleisurheiluun tarkoitetun juoksuradan, joka väistämättä luo etäisyyttä katsojan ja itse pelin välille. Incheonista löytyy myös Munhak-niminen stadion, joka oli aikanaan yhtenä näyttämönä Etelä-Korean ja Japanin yhteisvoimin järjestämissä jalkapallon mm-kisoissa vuonna 2002, jolloin hollantilainen Guus Hiddink johdatti Etelä-Korean historiallisesti neljänneksi. Pronssia vei Turkki ja kirkkaimman mitalin jalkapallon suurmahti Brasilia, joka
sen oikean ja alkuperäisen Ronaldon kahdella osumalla päihitti finaalissa Saksan. Hiddink onkin saanut Koreassa arvonimen, oman patsaan ja valtionjohdon lahjoittaman asunnon.

Paikallistaistossa FC Seoulia vastaan katsojia oli arvioni mukaan n. 10 000, joka vastasi puolta stadionin kapasiteetista. Valitettavasti Seoulin fanit vetivät pidemmän korren äänekkyydessä ja näyttävyydessä soittamalla rumpuja ja muita lyömäsoittimia, sekä laulamalla Incheonin vastaavaa porukkaa paremmin. Näitä tosifaneja oli myös määrällisesti enemmän. Korealaiset ovat reaktioissaan paljon suomalaista toveria äänekkäämpiä, joten matseja oli mukavampi seurata, kun jopa satunnaiset otteluissa kävijät olivat ainakin päällepäin koko sydämellään touhussa mukana.

Incheonin rosterin kirkkain tähti tällä kaudella on jo ehkä hieman ehtoon puolella palloileva Lee Chun-soo, joka oli mukana yllämainittujen mm-kisojen Etelä-Korean miehistössä ja sai vyölleen myös yhden täysosuman. Tämä 34-vuotias 78 A-maaottelun mies on Korean oma Jari Litmanen, joka saa arvostusta myös vastustajien keskuudessa. Aikanaan tämä lyhyt laitalinkki oli erittäin vikkelä jaloistaan ja aiheutti kaaosta puolustuksessa kuin puolustuksessa. Selkeästi vielä tänäkin päivänä näkyi pelitovereihin verraten ylivoimaisen laadukas kosketus palloon ja kokemuksen tuoma pelisilmä.

Vaihto-opiskelun alkuvaiheessa kun oli tuota rahaakin vielä enemmän käytettävissä, menin ja ostin kyseisen herran pelipaidankin stadionin virallisesta fanikaupasta. Nimen, numeron ja K-Leaguen virallisen logon painattamisen jälkeen paidalle tulikin hintaa sellaiset 120 euroa, eli varmaankin kallein yksittäinen paita, jonka olen koskaan ostanut. Mutta ei kaduta, on sitä tullut jo pari kertaa käytettyä Suomen nurmikentillä, eikä vastaavaa varmasti tule täällä vastaan. Fanikaupasta tarttui mukaani myös viiri (en tiedä miksi) ja kaksi fanihuivia, joista toinen päätyi tuliaislahjaksi veljelleni, joka on fanaattinen jalkapallon ystävä.

Pelin laatu ei hirveästi eronnut Veikkausliigasta. Vauhtia ja vipellystä oli enemmän, mutta yhtä päätöntä se meno oli kuin täällä Suomessakin. Kaverit ovat teknisiä, mutta ajatus ja organisointi ovat jääneet pahasti taka-alalle. Joka tapauksessa oli otteluissa käynti hieno kokemus. Aurinko paistoi ja Ball Beeriä sai kioskilta sopuhintaan. Tuli myös todistettua ensimmäistä kertaa livenä kunnon joukkotappelu ja nyrkkien heilunta paikallistiimien fanien keskinäisessä mittelössä ottelun jälkeen stadionin edustalla. Incheon taisi viedä sen kamppailun, vaikka itse peli päättyi 1-1 pistejakoon.